Pelottaa, pelottaa niin perkeleesti! 

Olen ihastunut....todella paljon. On niin hyvä olla toisen ihmisen seurassa...käsittämättömän hyvä.

Silti tuntuu, ellen pidän ajatuksiani kasassa purskahtaisin itkuun saman tien. Miksikö? Siksi että pelottaa niin helvetisti. Pelkään että jos annan mennä, annan itselleni luvan rakastua, putoan jälleen korkealta ja kovaa.  En ole itkenyt vuoteen, enkä sitä todellakaan halua tehdä. Kestän mitä vain, antaa hitto tulla mutta minähän en itke! Kukaan miehen tekele ei mua saa enää itkettää!

Tuntuu että olen ihan hetkisitten saanut elämäni rullaamaan jotenkuten, joten pelkään hirvittävän paljon että se taas särkyy ja joutuisin jälleen kokoamaan sitä uudelleen.

Mutta minähän itse aina toitotan sitä että jos ei koskaan satu ei tunne olevansa elossa, että pitäisi uskaltaa elää, ottaa niitä riskejä. Eikä turhaa murehtia ja ennakoida.