Pitkän viikonlopun mietittyäni, päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tämän oudon "suhde" sekoilun. Minusta vain ei ole tähän. Olen ihminen jolla on tunteet ja minä haluan elämääni jonkun joka haluaa seistä vierelläni, sanomassa ettei ole mitään hätää ja josta voin olla 100% varma. Sitäpaitsi tämä "suhde" alkaa viemään minulta ihan turhan paljon ajatuksia koska  joudun joka helvetin ilta muistuttamaan itseäni etten vain saa rakastua!

Tapasin Junnun täysin kasvotusten, vaikkakin pelkäsin sitä.....ei sillä että Junnua pelkäisin, vaan sitä pystynkö sanomaan sanottavani katsoessani sitä ihanaa nassua ja niitä ihania huulia joita voisi suudella tuntitolkulla. 

"Mä oon vähän pohtinut tätä hommaa, musta ei ole tähän. Sori mutta mun tunteet ei pysy kurissa ja en voi sille mitään jos mä en sulle kelpaa." Hiljaisuus.....näen vaikean ilmeen. Jep........ se ei tule snomaan älä mee.

"Ei se siitä ole ettet sä kelpaa. Mä en vain voi sitoutua"    Ai jaa....kerro jotain uutta ystäväiseni........ 

"En mä haluakkaan mitään seurustelua mutta en pysty elämään ajatuksen kanssa etten tiedä milloin olet jonkun muun kanssa tai luottamaan sinuun täysin"

Hiljaista......ei siinä sen enempää meni aika vakavaksi koko Junnu. Eihän sillä nyt pitäisi mikään hätä olla, kyllä se aina jonkun löytää. Toisin kuin minä...tai ainakin sen löytäminen tuntuu olevan ihan helkkarin vaikeaa.

Mutta kaiken kaikkiaan on pakko taputtaa itseään selkään kuinka helkkarin hyvin asian hoidin. Kerrankin ajattelen itseäni enkä jää roikkumaan ja elämään toivossa. Ja voinpahan ylpeänä sanoa että voin kävellä tästä "suhde" hässäkästä nokka pystyssä pois, ilman että minua olisi loukattu.

Ketään ei voi pakottaa suhteeseen enkä sitä kenellekkään halua tehdä, eihän se olisi ollenkaan aitoa. Mutta ei ketään myöskään voi pakottaa sammuttamaan tunteitansa täysin. Kai minä olen voin joku outo hyyppä joka sattaan lämmetä mitä ihmeellisimmille ihmisille ja nollasta sataan sekunnissa, mutta se on osa minua ja ehkäpä jossain on joku jota tämä ei niin pelottaisi.