Jep....kun tuuliskin.

No Ystävämme Junnu..... okei no suoraan sanottuna on sutinaa sähköä ja säpinäää (hah en vain vanhana hupakkona kuvitellut kaikkea) . MUTTA Junnu ei halua mitään vakavaa.... Niin että sepä siitäkin. Niin tai no, minä taas haluaisin. Junnu on mukava huumorin tajuinen ja hänen kanssa on mukava vietä aikaa, niin ihan muallakin kuin sängyssä.

Muta hän ei. Asiasta on puhuttu ihan liikaakin. Itselä vain tuntuu olevan ihan liikaa jo sydäntä pelissä että pitäisi lopettaa koko pelleily. Toisaalta taas viihdyn hänen seurassaan. Eli puukottaakko itseään, tietoisena sitä että tule käymään ihan pirun kipeetä vai laittaa pllit pussiin ja luikkia pakoon minkä jaloistansa pääsee?

Sitoutumiskammohan ei minulle tullut yllätyksenä, olenhan hänet tuntenut jo kauan. Tämä oli minun osaltani ihan tietoinen riski ja ei en ollut nin typerä että olisin kuvitellut voivani hänen mielensä muuttaa sillä että hyppään sänkyyn.  Tässä nyt sitten puntaroin mitä tehdä?

Toisaalta päässä jyskyttää ajatus "Pidä hauskaa niin kauan kuin sitä kestää"  mutta entä jos pitkän ilon jälkeen tulee iso itku?  Niinkuin olen ääneenkin sanonut jos ei tunne mitään ei ole elossa, jos koskaan ei satu ei tunne olevansa vahvempi kuin ennen.

Apua, joskus sitä vain toivoo että olisi niin tyhmä ettei osaisi ajatella tai ennakoida näin helkkaristi. Olisiko elämä silloin helpompaa?