Jälleen kerran täytyy todeta että olen ollut niiiiin vääräsä että hävettää. Tiedättekö sen tunteen kun kenkä on väärässä jalassa? kyllähän se jalka sinne menee ja voi sillä kävelläkkin mutta ei se hyvä ole, hankaa rakkkulaa.

Tältä tuntuu Budi.....Muttakun aina pitää yrittää, onko se sitten sitä suomalaista sisua? vai hulluutta?  Tiedän että tämä päättyy, korjaan tämän on loputtava en kestä ihmistä lähelläni joka loukkaa tajuamattaan, kokoajan.

Kyllä asioista on puhuttu ja olen sanonut miltä tuntuu ei vaikutusta......tai no ei vaikutusta, mutta se puolustuspuheen ja selittelyn määrä! Puuh! Nykyään näin kolmenvuoden vierellä eloilun jälkeen ei minun edes tarvitse kuunnella kaikkea kun tiedän miten hän sanansa valitsee.... olo on kun tuulimyllyä vastaan taistelisi. Ja se väsyttää monesti ajattelenkin "selvä tee miten itse tykkäät, tukkisit vain tuot turpas ja kerrankin tekisit jotain" mutten jaksa heittää vettä myllyyn ja murisen vain joo joo.

Erinäisten elämänkiemuroitten kautta olen suhteellisen jumissa myös Mr. Junnun kanssa edelleen......

Tunnetasolla: Kaikki on hyvin kun häntä ei näy eikä kuulu, van auta armias jos sitä ihmistä näkee, tämä tyttö on sulaa vahaa ja joka hiton kerta. Hän tiedostaa tämän...hitto....luultavastikkin kohta panetuksissani hyppään herran kanssa sänkyyn, vaikka sekään ei todellakaan ole ratkaisu yhtään mihinkään.

Sitäpaitsi itseä kismittää edelleen ajatus että sänkyyn kyllä kelpaisin mutten hänen sydämmeen -Miehen intohimoa ei saa koskaan sekoittaa kunnianosoitukseen.

Eikä tätä tunne myllerrystä auta sekään että on pakko olla Junnuun yhteydessä töiden puolesta, mutta luojankiitos ei jokaviikko. Kerkee neito kuivata pöksynsä ja palata maan pinnalla heh ;)

Korkokenkieni korot olivat vuosien saatossa kulahtaneet eikä niillä voinut kunnolla seistä joten käytin ne suutarilla. Jälleen ne ovat tukevat jalassa, mutten ole niitä vielä käyttänyt. Kohta on se aika, työnnän saappaat jalkaani ja potkin tieni auki uudelleen. 

Budi on ihana, mutta pitää ihan liikaa hauskaa ystävien kanssa. Ei ,tämä ei nyt ole sitä että olisin jotenkin mustankipeä ystävistä.

Olen vain havahtunut siihen ettei mitään oikein tapahdu. Miksi, no siksi että on paljon hauskempaa pitää hauskaa, kuin tehdä asioita joita on ihan hyvä välillä tehdä kuten pyykätä, siivota, käydä kaupassa, olla selvänä.

Juu ymmärrän toki että rankan viikon jälkeen on ihan kiva sitten nollata. Mutta mun elämässäni on monia muitakin tapoja rentoutua kuin ja vain se yksi ainoa. Olenko minä tässä se epänormaali jolla alkaa palaa käämi kun tuntuu ettei elämä voi mennä noinkaan. Hitto en minä halua tuollaista elämää! Joo eihän sen toisen yksilön elämä ole minun, mutta kyllä se vain vaikuttaa minunkin elämääni.

No... eikait se auta kuin vain avata tämä sanainen arkkuni ja suomentaa vähän tätä ajattelu tapaani. Syteen tai saveet tulkoot mitä tulee. Kyllä mä jo sen verran omiin jalkoihini luotan että pystyssä pysyn tuli sitten mitä hyvänsä.

Ärrr... tulee taas mieleen, että onko tämä vain minun päässäni vai olenko tosiaan altistunut liikaa saippuasarjoille joissa koskaan kaikki eivät ole tasaisen onnellisia kovinkaan pitkään. Mutta tämä draamailu kyllä kuluttaa ihan liikaa, hitottaa kun menee energiaa hukkaan ja se syö minun omaa iloista itseäni ihan liikaa!

Mr.ex ärsyttää vain olemassa olollaan. Tai no ärsyttää ihan vietävästi, kun ei voi puhua siitä akastansa suoraan. Toisaalta jos puhuisi pahoittaisin mieleni. Tiedän...... ihan turhaan. Hitto...... paskaa draamaa sanon minä ja miksi hitossa mä en edelleenkään osaa olla sujut asian kanssa että se höylää jotain  nelikymppistä kääpää.

Hitto, mä ja mun mieli oon typerä!

Juuri nyt juhannuksen kynnyksellä, muistan kuinkan helvetin pahalta minusta tuntui vuosi sitten. Tunteet vain ryöppyävät jostain, muistan niin elävästi kun istun lattialla ja yritän ulvoa tuskan ulos. Kun olisikin aikakone kävisin sanomassa et " no niin, ylös siitä senkin nössö!". Hui, miten muistot voivatkin tuntua noin pahalta, pelkkä tunteiden muistelu.

Miltä tuntuu nyt? HYVÄLTÄ!  Uusi duuni on lähtenyt mielestäni rullaamaan hyvin ja nautin siitä aivan mahottomasti  :)  

Mulla on nuori freessi hellu (Budi) joka ei ahdista, eikä kiellä tanssimasta koirien kanssa kun on myöhä (ai niin ja seksi sitä on ja sitä saa) ;P . Että hittolainen, asiat voivat tosiaan muuttua vuodessa. Yhdessä mitättömän lyhyessä ajassa.

Tämä kaikki jos minulle olisi kerrottu viime juhannuksena en olisi uskonut. En todellakaan. Silloin näki vain oman surkean tilanteen ja surkean itsensä. Eikä ulospääsyä tilanteesta. Kyllähän se ottaa aikansa kun opettelee seisomaan jälleen omilla jaloillaan eikä otakkaan tukea kenestäkään, kuten kerkesi tehdä jo puoli vuosikymmentä.........jaa itseasiassa enemmänkin. 

Tosiaan silloin kun tapasin Mr. Ex:sän olin ollut sinkkuna hurjat 2kk. sitä ennen seurustelin 3 vuotta Rahtarin kanssa. Eli periaatteessahan olen seurustellut koko helvetin aikuisikäni. Niiin tosiaan, tätä ennen mulla ei ole ollut hajuakaan millaista on elää "aikuisena" sinkkuna. 

Deam mä oon aika ylpee itsestäni! 

Hyvää jussia ja  pysykäähän selvillä vesillä......paitsi että kuka hitto tonne edes tarkenis uimaan?!  :)

"Ehkäpä sinä sitten teet lisää niitä poikia sukuun"  WTF?!  Okei, lapsien tekoa voi suunnitella, mutta minä en ole suunnitellut.

Niin, olen nainen kyllä, otollisessa iässä kyllä, mutta miksi ihmeessä minä tekisin lapsia? Minulla ei koskaan ikinä ole ollut vauvva kuumetta

"kyllä se biologinen kello alkaa tikittää"  (joo tikittäähän se vai miten ne kellot pysäytettiinkään?)

minulla siis ei ikinä ole ollut tunnetta saada paijata pieniä sormia ja putsailla ripulia ja kuolaa taikka tuntenut että on pakko saada jatkaa näitä "upeita" geenejäni taikka saada jotain ihmistä joka jää vaalimaan muistoani...... ei siis koskaan.

Niin.....eihän kaikkien ole pakko lisääntyä, mutta se on vain sellainen olettamius että kaikki sitä tekee (heh heh no tokihan "sitä" tulee tehtyä) mutta lapsia siis. Ja miksi ihmeessä pilaisin hyvässä vauhdissa olevan urani nyt juuri kun se vasta alkaa. Kyllä, olen itsekäs ja tahdon nauttia saavutuksistani itse täysin itse.

Pientä päätäni vain kaihertaa vähänväliä ajatus siitä mihin tämä kaikki johtaa vai jotaako mihinkään? Niin kun olisikin se kristallipallo!

Välillä tosin havaitsen pientä ikäero kuilua välillämme. Ai mitenkö? No hänestä ei ole ollenkaan outoa bailata joka viikonloppu, mikä nyt sinänsä ei olekkaan paha asia. Mutta itsehän en ymmärrä sitä että ei voi pitää hauskaa ilman päihteitä. Minulta kun se onnistuu hyvinkin helposti.

Sekä onhan meidän kaveripiiriämmekin vertaillessa huimia eroja mun ystäväpiiri menee naimisiin, tekee lapsia ja rakentaa pesää. Budin ystävistä asuu vielä mamman helmoissa, lainailevat vanhempiensa autoja. Juu eihän tässä mitään väärää ole...mutta....

Sekä välillä tulee hieman jyrääjä täti olo. Esimerkiksi jos tehdään jotain arkista siivous,ruuanlaitto, kaupassakäynti, huomaan kuinka suustani tupsahtaa lause "ei noin annappa minä näytän, näin tämä olis helpompi, ai et oo koskaan tehny?" Ärsyttävää en minä nyt halua ketään holhota...mutta minkäs minä sille voin että minun tapani on parempi? ;P

Kuitenkin vaikka tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä molemmille...niin. Olenhan minä seurustellut lyhyitä aikoja ja pitkiä, mutta aina ne ovat erilaisia koska kahden ihmisen välinen suhde on aina uniikki.

Pikakatsaus: Budi ikä 22. Seurustellut hyvin vähän....itseasiassa ei mainittavasti koskaan. Eli hyvin hyvin raakile tapaus. Jopa niin raaka että pelottaa että menen hänen pientä sievää sieluansa kolauttamaan.

Toisaalta haluan katsoa kuinka tässä käy, mutta jotenkin tuntuu ettei tämä ole kovin kauaskantoinen juttu. En tiedä miksi, kuitenki kaikki on niin hyvin tai tuntuu että sovitaan niin hyvin yhteen........ kai se sitten on jotain varovaisuutta.

Sainhan minä jo rakkauden tunnustusenkin tosin "Mä rakastan sua, en kyl tiiä mitä se on mutta kai se tätä on."

 Hitto no en mä voi tohon vastata. Sanon "R" sanan vain harvoille ja valituille ja se on sellainen mitä ei huvikseen ladella, sekun on sellainen asia että jos sen ääneen sanoo ei sitä takaisin oteta ja aina joku kohta minusta jää sitä ihmistä rakastamaan. 

Tapitan siis vain hiljaa, enkä osaa vastat mitään.

"Kyl mä tiiän ei sun tarvii mulle vastata" Ah ihanaa mä saan ymmärrystä, en painostusta, helpottavaa!

Katsotaan nyt mihin tämä johtaa, varovaisin mielin tietenkin :)

Olen ihastunut....todella paljon. On niin hyvä olla toisen ihmisen seurassa...käsittämättömän hyvä.

Silti tuntuu, ellen pidän ajatuksiani kasassa purskahtaisin itkuun saman tien. Miksikö? Siksi että pelottaa niin helvetisti. Pelkään että jos annan mennä, annan itselleni luvan rakastua, putoan jälleen korkealta ja kovaa.  En ole itkenyt vuoteen, enkä sitä todellakaan halua tehdä. Kestän mitä vain, antaa hitto tulla mutta minähän en itke! Kukaan miehen tekele ei mua saa enää itkettää!

Tuntuu että olen ihan hetkisitten saanut elämäni rullaamaan jotenkuten, joten pelkään hirvittävän paljon että se taas särkyy ja joutuisin jälleen kokoamaan sitä uudelleen.

Mutta minähän itse aina toitotan sitä että jos ei koskaan satu ei tunne olevansa elossa, että pitäisi uskaltaa elää, ottaa niitä riskejä. Eikä turhaa murehtia ja ennakoida.

Homma on edennyt ihan hyvin, yhteisiä kiinnostuksen kohteita on paljon, huumori synkkaa. Ihana istua sohvalla kainalossa, hieman ujona, miettien mitä tehdä. Ihanaa pussailla (varsinkin kun toinenkin osaa pussailla). Tuntuu niin hyvältä kun voi ja saa jälleen heittäytyä. Tälläkertaa ei tarvitse muistutella itseänsä koko ajan siitä että toinen on veistetty jäästä. Mutta välillä kieltämättä pelottaa tässäkö mä taas menen ja ennen kuin huomaankaan on kulunut vuosia ja mua alkaa ahistaa tässäkö tää mun elämä olikin?

Okei okei...... onhan sillä jotain ärsyttävääkin kuten helvetin ruma takki eikä ikinä mitään tarjottavaa.......niiin ja .........se polttelee...... kyllä.

En tiedä oikein miten suhtautua koko asiaan.....se kuitenkin on niin yleistä....mutta laitonta. Hyvin harmitonta...mutten siltikään oikein tiedä....

En tuhlaisi asialle ajatustakaan, mikäli tämä olisi pelkkä ystävyyssyhde. Mutta kun ei oikein ole.....Toisaalta tuntuu että takerrun pikkujuttuun, toisaalta päässä takoo ajatus siitä miten tämä vaikuttaa minun elämääni? Vai vaiukuttaako? Häiritseekö tämä liikaa? Ja mikä helkkarin siveyden sipuli minusta on tullut? Toisaalta ehkä tämäkin kortti pitää katsoa. Ja jos alkaa tuntumaan vaikealta niin ainahan pystyn joksemaan karkuun.

Mutta miksi minusta tuntuu että olen jälleen kerran työntämässä itseäni todella syvään suohon? Sitten taas vituttaa ja itkettää.....olisiko järkevämpää lähteä jo nyt.

Okei ensin on jäämies joka ei sula sitten millään ja nyt on budinpolttelija. Niin onko tämä nyt vaihto parempaan.....kysyn vain? Ihan itkettää naurattaa kuinka helvetin hyvin aina kaikki ihme säätöni valkkaan.......vai onko se sitten vain vaihtoehtojen puute?

Niin onkohan edes olemassa sellaista parisuhdetta jossa molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä?  Kuitenkin perheelliset kiltit normaalit miehet käyvät vieraissa/huorissa? Kyllähän sen tiesin, että normaaleja miehiähän he yleensä ovat, mutta itselle heräsi kysymys, jos heidän vaimot ei riitä niin miten hitossa minäkään voisin kenellekkään riittää?  Enhän minä ole kuin ihan tavallinen minä. Onko täysin turhaa ja typerää haaveilla puoliskosta joka ei halua ketään muuta kuin minua? Voinko minä edes riittää?

Hirveä epävarmuus iski kyllä tähän tyttöön nyt.....typerää...tiedän.... On vain sellainen olo että pitäisi lopettaa haavemaailmassa haahuilu ja jotenkin takoa omaan päähän ettei selleista parisuhdetta välttämättä ole edes olemassa. 

Toisaalta ärsyttää miesten munattomuus! Miksi perhana ne eivät voi sanoa jos se pikkuvaimo ei enää miellytä? Minä ainakin haluaisin kuulla jos minä en enää riitä tai kelpaa. Miksi olla suhteessa jossa ei ole tyytyväinen? ........no joo tässä taas palataan siihen että voiko sellaista suhdetta edes olla?

Junnun kanssa kävi miten kävi ja kieltämättä olen nyt hieman varpaillanikin tämän uuden tyypin kanssa. Jotenkin on sellainen olo että pitää ottaa ihan rauhassa ja katsoa kortit. Mutta toisaalta haluaisin nyt heti tietää millä mielin koko heppu on liikenteessä?  Parisuhde, seurustelu tapailu, vaiko niin ettei mitään vakavaa, kuten Junnun kanssa? Sekin saamari, liukas ku märkä saippua. 

Niin olemmehan Junnun kanssa ystäviä.......soitti minulle kahden viikon hiljaiselon jälkeen.

Meninkin kylään, tosin otin ystävättäreni esiliinaksi (koska ei minulla huono muisti ole, kyllä minä muistan kuinka ihanaa oli tunti tolkulla vain pussailla niitä ihania huulia) joten ystävä ikäänkuin stoppariksi ettei voi tulla yhtään mitään härdelliä..........tai pussailua.

Ja mitä vielä, hipelöintiä katseita ja juttuja. Jep, Junnu tosiaan yrittää sekoittaa pakkaa. En ymmärrä miksi, mitä hittoa se siitä saa jos mun pää sekoaa? Sen tiedän että se ei halua pelleillä tunteilla eikä halua satuttaa, mutta miksi se jatkaa (yrittää jatkaa) leikkiä vaikka minä lopetin sen jo? Ystävätärkin huomasi pelin hengen, joten en todellakaan kuvitellut kaikkea. Joko on jäänyt jotain hampaankoloon, haluaisi ehkä että jotain vielä olisi mutta päädyin sitten siihen vaihtoehtoon että Junnu on  vain puutteessa.

Mutta joo kyllähän tämä kohottaa mielialaa kun tuntee olevansa haluttu. Minä nyt vain etsin hieman vaakaampaa ja turvallisempaa.

Haluan miehen (tai sitten pojan ;P ) jonka mieli, sydän ja penis kuuluu vain ja ainoastaan minulle.